Onnellinen perhe

Jätetään tuo Juice vielä toviksi omiin oloihinsa.

Olen viimeiset seitsemän kuukautta opetellut "aukomaan päätäni", niinkuin Hanni-ystäväni tapaa sanoa. Se on ollut väliin hyvinkin työlästä. En ole juurikaan omia asioitani huudellut, sen paremmin ääneen kuin kirjallisestikaan. En ole luottanut. Osin mykkyys johtuu myös saamastani opista: pitää olla ylempänä kuin muut, pitää kulkea pää pystyssä ja olla parempi. Eihän tuollaisen kasvatuksen saaneella VOI olla mitään mörköjä luurangoista puhumattakaan. Noin hienossa perheessä on kaikki hyvin ja mallillaan, Täytyy oikein kadehtia!

Ja mitähän helvetin hienoa siinä lopultakaan oli?

Lapsuudeta muistan hyvin vähän. Toisaalta se on ikävää, toisaalta taas olen huojentunut siitä että olen onnistunut siivoamaan sielustani monia pelottavia ja ikäviä juttuja. Eivät ne ihan taivaan tuuliiin ole haihtuneet, mutta sen verran tiiviiksi paakuksi nuijittu mielen perimmäiseen nurkkaan etteivät sieltä hevillä uniin änkeä.

Syy siihen etten ole lukuisista avioliitoistani huolimatta hankkinut alkuperäisen kolmikkoni jatkoksi uusia mukuloita johtuu yksinomaan siitä kokemuksesta joka minulla on "uusperheestä". Ei toki 60-luvulla mitään "uusperheitä" vielä ollut. Silloin vaan mentiin "uudelleen naimisiin". Niinkuin äiti.

Niin minun annetiin ymmärtää ihan teini-ikäiseksi asti. Mikään kokemus ei hälyttänyt minua miettimään miksi äidillä ja minulla oli sama sukunimi kuin enolla. Tietenkin oli, olivathan he sisaruksia. JA tottakai minulla oli koska olin äidin tytär. Eikä kukaan valistanut minua vuosikausiin. Sain sentään valita sanonko äidin uutta miestä Eero-sedäksi vai Isäksi. Isäpuoleksi en saanut nimittää edes salaa, koska olimme virallisesti oikea, onnellinen perhe.

En tiennyt oikeasta isästäni yhtään mitään. Vain sen mitä olin itse hänen kanssaan kokenut ja viettänyt aikaa. Ne muistot ovat lämpimiä. Yhtäkkiä isä vaan katosi. Ei jälkeäkään, ei puhettakaan. Jos oli puhetta sain yleensä selkääni. Minähän se joskus alkuvuosina siinä uudessa perheessä otin hänet puheeksi, lapsen naiiviudella saatoin kysyä milloin mennään isän kanssa taas elokuviin. Siitä seurasi raamatullinen messu. "Ei ole muita isiä kuin minä!" Ihan kuin ensimmäinen käsky. Ateistinen isäpuoleni otti jumalan roolin ja piti siitä tiukasti kiinni. Jotta asia painuisi lähtemättömästi mieleeni seurasi se kuuluisa selkäsauna. Aseeksi passasi mikä kapine hyvänsä, mikä vaan sattui käsiin osumaan. Joskus tuli paljaasta nyrkistä. Sen verran rohkea tämä "Eero-setä" oli.

Samalla opilla tuli ainoasta lapsesta pikkusisko kolmelle muulle. Papin aamenen jälkeen meistä neljästä tuli syntymäsisarukset, Noin vain, naps. Ja tietenkin omassa uudessa kotikylässäni asia oli ihan ok. Kaikki nielivät jutun täytenä totena. Olihan kyseessä sentään Kansakoulun Opettaja, ja vielä Johtajaopettaja! Oikea kansankynttilä.

Kasvatuksesta en tohdi puhua, ainakaan sillä termillä. Enkä välittämisestä, halailusta ja suukottelusta puhumattakaan.

Puhutaan niistä seuraamuksista sitten toiste.