Olen nyt nelisen kuukautta pureskellut asioita joita varten tämän blogitilan itselleni varasin. Monesti on mieleni tehnyt tulla tänne jo aiemmin, mutta jokin on aina sen estänyt.
Sunnuntaina vietetään eri puolilla maata jälleen kynttilätapahtumia itsemurhan tehneiden muistoksi. Voi miten moni rakkaistani ensi sunnuntainakin palaa kynttilänä hautausmailla, kirkkojen kryptissa, ikkunoilla ja pihoilla ja parvekkeilla.
Minunkin parvekkeelleni tulee taas uusi kynttilä. Omien vainajieni liskäksi minulla on tapana sytyttää myös kollektiivinen tuli tuntemattomalle itsemurhautuneelle, muistutukseksi välittämisen tarpeellisuudesta ja välttämättömyydestä. Muistutukseksi kuulemisen kyvystä. Ymmärtämisestä.
Toisaalta olen hyvin vakuuttunut siitä että meillä on ennalta määrätty aikamme tässä maailmassa. Siihen uskoon sopisi hyvin itsemurhankin fatalistinen hyväksyminen osana elämän kiertoa, mutta se ei vaan taivu.
Itsemurhaa edeltää aina, ihan aina suuri tragedia, henkilöhohtaisen seinän kaatuminen päälle, parantumaton sairaus... pettymys, epäonnistumisen tunne, pelko, uhrimieli - voi, niitä on niin paljon!
Ei minua itse kuolema niinkään kauhistuta, se on ihan tuttu kaveri. Tavattiinkin kerran mutta siirrettiin lopullinen liitto tuonnemmaksi kun ei kummallekaan juuri silloin oikeastaan sopinutkaan...
Minua kauhistuttaa syyt itsemurhaan. Minua kauhistuttaa se pelko ja ne edeltäkäyvät keskustelut ja tilanteet jotka päätökseen voivat johtaa. Minua kauhistuttaa jälkeenjäävien pakonomainen itsesyyttely ja joskus jopa häpeä mitä jotkut tuntevat läheisen itsemurhan jälkeen.
"miksi en nähnyt ajoissa?"
"miksi en antanut aikaa?"
"miksi kukaan ei kuunnellut?"
"miksi hoitoonpääsy oli niin hidasta?"
"miksi kun kaikki oli nyt niin hyvin?"
miksi,miksi,miksei,miksei?
Ja tähän perään vielä muutama miksi:
- emme näkisi ajoissa?
- emme antaisi sitä aikaa?
- emme kuuntelisi?
- emme tukisi hoitoonpääsyä?
- emme antaisi silloinkin kun kaikki on nyt niin hyvin?
