Tässä sitä nyt ollaan.

Pitkästä aikaa.

Tämän tontin ulkoasu ja muutamat postaukset ovat vuoden mittaan ihan keskenään kadonneet. Jonnekin, maata kiertävälle radalle?

Enpä oikein tiedä itsekään, mitä täällä tulee tapahtumaan. Luullakseni kaivelen elämäni synkkyyksiä. asioita jotka on pureksittu jo valmiiksi mössöksi, niin että niistä voi jo puolijulkisesti rupatella. Nimen omaan rupatella. Kevyesti, muistellen.

Vakuutan että joka sana tulevissakin teksteissä on valitettavan täyttä totta.

Enkä kaipaa seurakseni sen paremmin besserwissereitä kuin pisserwesseleitäkään. Enpä luule että tämä tarina kommenteista paljoakaan kostuu, toki osallistun mieluusti keskusteluun näistäkin vaietuista aiheista. Oman elämän vainajista, tapahtumista ja kokemuksista jotka ovat tappaneet osan minua, mutta toisaalta muokanneet minut siksi mitä nyt olen.

Tämä sematorio on tirkistelijän unelma.

Täällä pureksitaan sairaudet, alkoholismi, perheväkivalta, petturuus, avioerot, pelot ja yksinäisyys, kaikki mitä Herra on tielleni lykännyt saadakseen kasvatetuksi mieleisensä palvelijan asialleen.

Beigepukuiset kukkahattutädit älkööt vaivautuko pahoittamaan mieltään tai antamaan viisaita neuvoja. Kaikki mitä täältä luette on jo auttamattomasti mennyttä elämää, vain oppi ja kokemukset ovat tallella.

Tarinat tulevat esiin siinä järjestyksessä kuin tulevat, vailla minkäänlaista logiikkaa saati yhteyttä edelliseen tai seuraavaan.

Tervetuloa lapioimaan hiekkaa menneen elämäni haudalle.

Tästä se kai alkoi

Äitini solmi ensimmäisen pyhän avioliittonsa Viattomien lasten päivänä vuonna 1963. Avioliiton luultavasti teki pyhäksi hänen siirtymisensä arvostettuun aviosäätyyn laillisesti vihittynä rouvana. Avioon astumisen bonuksena hänestä tuli kerralla neljän lapsen äiti. Viides lapsi sai alkunsa asian mukaisesti kotvan kuluttua virallisen hääpäivän jälkeen.

Sattui vaan niin ikävästi että se viides lapsi syntyi pahasti keskosena jo seuraavan vuoden heinäkuussa. Ensimmäiset vuodet menivät vakuutellessa kylän väelle ettei kyseessä ollut vahinko eikä pakkoavioliitto vaan luonnon valinta. Jälkeenpäin on useasti tuntunut siltä että viidennen elämän alkuvaikeudet ja useat sairaalakuukaudet olivat sivuseikka. Tärkeämpää oli palautetun maineen ja kunniallisen julkisivun ylläpitäminen.

Minun esikoisasemani äidin ensimmäisenä tyttärenä häipyi taivaan tuuliin. Vastuu suurperheestä oli niin suuri ja kunnioitettava ettei menneisyyttä passannut siihen sekoittaa. Edes siinä määrin että olisin saanut tietää todellisen alkuperäni luotettavalta taholta: omalta äidiltäni. Olin häpeäpilkku keskiluokkaisessa semiakateemisessa perheessä ja sain selkäsaunojen välissä kuulla muistutuksen vaadittavasta nöyryydestä kun minut oli adoptoitu ja annettu kunniallinen Nimi. Pelastukseksi synnillisestä sikiämisestä. Äitini nöyränä säestäen, säästyäkseen itse pieksennältä.

Vain sitkeä, anteeksiantamaton viha on estänyt minua puhumasta tai edes anonyyminä kirjoittamasta tätä aiemmin. Myös mieleeni iskostettu periaate etteivät perheen yksityiset asiat kuulu ulkopuolisille. Hys, mitä ihmisetkin ajattelevat! Tällaisten asioiden yläpuolelle on noustava ja siellä pysyttävä, onhan meillä korkea asema.

Niin minusta tuli orpo kuusivuotiaana lapsellisena tyttönä joka joutui pahempaan kuin pahimmat painajaiset.

jumalan lahjat?

Nyt se alkaa. Näköjään.

Luoja on laittanut minulle vastuksen. Sellaisen noitalahjan. Minä en näe asioita, en osaa tulkita kortteja enkä teenlehtiä. Minun vitsaukseni on parantaminen.

Koko yhdeksänkymmenluvun jouduin " hoitamaan" ihmisiä joita en edes tuntenut. Juttu vaan lähti liikkeelle yhden ystäväni pyynnöstä, hän melkein vitsinä pyysi minua rukoilemaan puolestaan. Rukous tuotti tulosta ja ystäväni pani huhun liikkeelle. Jos sinulla on vakavia ongelmia ota yhteyttä liskonaiseen. En tokikaan toiminut sillä nimellä silloin.

Minulla oli kaksi hoitokiveä. Ne olivat voimakkaat. Kunnioitin niitä. Sairastuttuani luovutin kiveni ystävälleni koska en uskaltanut pitää niitä lähelläni. Samaisilla kivillä olin aiemmin saanut hoitotilanteessa sydämentahdistimen sekaisin ja ambulanssin paikalle. Asiakas ei ollut kertonut mitään tahdistimesta.

Tuolloin toimin toiminimen alla ja pidin itseäni vastuullisena ja pätevänä koulutukseeni nähden. En ollut vastuussa asiasta jota asiakas ei ollut tuonut tietooni. Mutta sen jälkeen vaadin tarkan terveydellisen selvityksen hoitooni pyrkiviltä. Me noidat emme paranna, me hoidamme.

Olin kovasti huojentunut kun sairastumiseni jälkeen meni vuosia etten joutunut hoitotilanteisiin. Vasta muutaman viime kuukauden aikana on tullut kutsuja. Ne kutsut eivät ole sanallisia. En oikeasti tiedä miten ne tulevat. Ne vaan tulevat ja vaativat minulta jotain. Omasta mielestäni en ole ollenkaan valmis palaamaan kehiin, mutta ilmeisesti ylempi voima on katsonut minut työkykyiseksi siltä osin.

Niin että Velhovuoren vanha emäntä on palannut kehiin. Ei omasta tahdostaan vaan ylemmän tahon määräyksestä.

Järjestys se olla pitää

Nyt kun kerran avasin elämäni pandoranlippaan lienee syytä laatia jonkinlainen järjestys sen kaiken paskan ja silpun suitsimiseksi.

Olkoon järjestys siis kutakuinkin tällainen:

uusperhe

Tämä ajanjakso alkoi johonkin aikaan syyskuussa armon vuonna 196-.
Tähän ajanjaksoon sisältyy henkistä ankeutta, perusteetonta ankaruutta, nöyryytyksiä, rimpuilua ja kapinointia, juomiskierteen synty ja vasta näinä päivinä tunnistettu ja tunnustettu hylkääminen. Yksilöä ei ollut, yksilöllisyyttä ei ollut ja jos sellainen yritti esiin se piestiin lyttyyn ennen kuin oli edes muotonsa saanut.

Ristiriitainen nuoruus

Osuu päällekkäin uusperheen kanssa. Lapsesta teiniksi ja nuoreksi aikuiseksi kasvamista hyvän ja pahan repiessä kahtaalle, arvojen sekamelskaa, kielletyt syntymäsairaudet, kaipaus parempaan. Totuuden paljastuminen, joka käänsi elämäni suunnan tykkänään ja peruuttamattomasti. Pelko ja piilotettu toiveikkuus ja katkeruus. Väkivalta ja turvan hakeminen mistä tahansa kodin ulkopuolelta.

Oma lapsuus

Tässä varmaankin pitäisi lukea "kielletty lapsuus". Virallisestihan lapsuuteni - ja koko elämäni alkoi vasta vuonna 196-. Jos joku lapsuusmuisto on jäänyt peittoamatta, se on silkka vahinko ja sen muiston pidän tiukasti omanani. Toistaiseksi.


Määrätty lapsuus

Tämä otsake on jo ymmärrettävämpi.
Oppikirjassa lukee näin, lapsen kuuluu nauttia tästä ja elää sairaassa herran pelossa.

Pako aikuisuuteen
Tästä aiheesta piisaa juteltavaa enemmänkin.


Väkivalta

Lapsuuden maailmaani vallitsi väkivalta. Henkinen väkivalta, halveksunta, ilkeys, kateus ja panettelu. Myös pelko ja taistelutahto, uhma.

Uskallatko jatkaa kanssani?

Onnellinen perhe

Jätetään tuo Juice vielä toviksi omiin oloihinsa.

Olen viimeiset seitsemän kuukautta opetellut "aukomaan päätäni", niinkuin Hanni-ystäväni tapaa sanoa. Se on ollut väliin hyvinkin työlästä. En ole juurikaan omia asioitani huudellut, sen paremmin ääneen kuin kirjallisestikaan. En ole luottanut. Osin mykkyys johtuu myös saamastani opista: pitää olla ylempänä kuin muut, pitää kulkea pää pystyssä ja olla parempi. Eihän tuollaisen kasvatuksen saaneella VOI olla mitään mörköjä luurangoista puhumattakaan. Noin hienossa perheessä on kaikki hyvin ja mallillaan, Täytyy oikein kadehtia!

Ja mitähän helvetin hienoa siinä lopultakaan oli?

Lapsuudeta muistan hyvin vähän. Toisaalta se on ikävää, toisaalta taas olen huojentunut siitä että olen onnistunut siivoamaan sielustani monia pelottavia ja ikäviä juttuja. Eivät ne ihan taivaan tuuliiin ole haihtuneet, mutta sen verran tiiviiksi paakuksi nuijittu mielen perimmäiseen nurkkaan etteivät sieltä hevillä uniin änkeä.

Syy siihen etten ole lukuisista avioliitoistani huolimatta hankkinut alkuperäisen kolmikkoni jatkoksi uusia mukuloita johtuu yksinomaan siitä kokemuksesta joka minulla on "uusperheestä". Ei toki 60-luvulla mitään "uusperheitä" vielä ollut. Silloin vaan mentiin "uudelleen naimisiin". Niinkuin äiti.

Niin minun annetiin ymmärtää ihan teini-ikäiseksi asti. Mikään kokemus ei hälyttänyt minua miettimään miksi äidillä ja minulla oli sama sukunimi kuin enolla. Tietenkin oli, olivathan he sisaruksia. JA tottakai minulla oli koska olin äidin tytär. Eikä kukaan valistanut minua vuosikausiin. Sain sentään valita sanonko äidin uutta miestä Eero-sedäksi vai Isäksi. Isäpuoleksi en saanut nimittää edes salaa, koska olimme virallisesti oikea, onnellinen perhe.

En tiennyt oikeasta isästäni yhtään mitään. Vain sen mitä olin itse hänen kanssaan kokenut ja viettänyt aikaa. Ne muistot ovat lämpimiä. Yhtäkkiä isä vaan katosi. Ei jälkeäkään, ei puhettakaan. Jos oli puhetta sain yleensä selkääni. Minähän se joskus alkuvuosina siinä uudessa perheessä otin hänet puheeksi, lapsen naiiviudella saatoin kysyä milloin mennään isän kanssa taas elokuviin. Siitä seurasi raamatullinen messu. "Ei ole muita isiä kuin minä!" Ihan kuin ensimmäinen käsky. Ateistinen isäpuoleni otti jumalan roolin ja piti siitä tiukasti kiinni. Jotta asia painuisi lähtemättömästi mieleeni seurasi se kuuluisa selkäsauna. Aseeksi passasi mikä kapine hyvänsä, mikä vaan sattui käsiin osumaan. Joskus tuli paljaasta nyrkistä. Sen verran rohkea tämä "Eero-setä" oli.

Samalla opilla tuli ainoasta lapsesta pikkusisko kolmelle muulle. Papin aamenen jälkeen meistä neljästä tuli syntymäsisarukset, Noin vain, naps. Ja tietenkin omassa uudessa kotikylässäni asia oli ihan ok. Kaikki nielivät jutun täytenä totena. Olihan kyseessä sentään Kansakoulun Opettaja, ja vielä Johtajaopettaja! Oikea kansankynttilä.

Kasvatuksesta en tohdi puhua, ainakaan sillä termillä. Enkä välittämisestä, halailusta ja suukottelusta puhumattakaan.

Puhutaan niistä seuraamuksista sitten toiste.

Tärkeä julkkisvainajani

Tällä viikolla Juicen kuolemasta tuli kuluneeksi kaksi vuotta. Juice on ollut monesti lohduttajani, ilahduttajani ja ennen kaikkea rakastamani äidinkielen mestari joka kulki visusti omia teitään kunnioittaen varhempia mestareita.

Seuraava postaus tuleekin olemaan tarina yhteisestä taipaleestamme, mieleenjääneestä kohtaamisestamme, hänen musiikkinsa ja tekstiensä vaikutuksesta elämääni ja läheisteni elämään.

Varmaankin lähipäivinä tai ensi viikolla, anns kattoo miten jaksan.

Kiitos kaikille vierailleni. Tämäkin blogi kyllä virkistyy aikaa myöten. Olen vain niin kriittinen tarinoista jotka itse tälle tontille kelpuutan. Ettei inflaatio pääsisi iskemään.

Pitäkää huoli itsestänne ja läheistänne kunnes jälleen tapaamme.

Oi maamme, Suomi, synnyinmaa
soi sana kultainen

Näinhän Juicella oli tapana keikkansa aina päättää.

Alkuun

Olen nyt nelisen kuukautta pureskellut asioita joita varten tämän blogitilan itselleni varasin. Monesti on mieleni tehnyt tulla tänne jo aiemmin, mutta jokin on aina sen estänyt.

Sunnuntaina vietetään eri puolilla maata jälleen kynttilätapahtumia itsemurhan tehneiden muistoksi. Voi miten moni rakkaistani ensi sunnuntainakin palaa kynttilänä hautausmailla, kirkkojen kryptissa, ikkunoilla ja pihoilla ja parvekkeilla.

Minunkin parvekkeelleni tulee taas uusi kynttilä. Omien vainajieni liskäksi minulla on tapana sytyttää myös kollektiivinen tuli tuntemattomalle itsemurhautuneelle, muistutukseksi välittämisen tarpeellisuudesta ja välttämättömyydestä. Muistutukseksi kuulemisen kyvystä. Ymmärtämisestä.

Toisaalta olen hyvin vakuuttunut siitä että meillä on ennalta määrätty aikamme tässä maailmassa. Siihen uskoon sopisi hyvin itsemurhankin fatalistinen hyväksyminen osana elämän kiertoa, mutta se ei vaan taivu.

Itsemurhaa edeltää aina, ihan aina suuri tragedia, henkilöhohtaisen seinän kaatuminen päälle, parantumaton sairaus... pettymys, epäonnistumisen tunne, pelko, uhrimieli - voi, niitä on niin paljon!

Ei minua itse kuolema niinkään kauhistuta, se on ihan tuttu kaveri. Tavattiinkin kerran mutta siirrettiin lopullinen liitto tuonnemmaksi kun ei kummallekaan juuri silloin oikeastaan sopinutkaan...

Minua kauhistuttaa syyt itsemurhaan. Minua kauhistuttaa se pelko ja ne edeltäkäyvät keskustelut ja tilanteet jotka päätökseen voivat johtaa. Minua kauhistuttaa jälkeenjäävien pakonomainen itsesyyttely ja joskus jopa häpeä mitä jotkut tuntevat läheisen itsemurhan jälkeen.

"miksi en nähnyt ajoissa?"
"miksi en antanut aikaa?"
"miksi kukaan ei kuunnellut?"
"miksi hoitoonpääsy oli niin hidasta?"
"miksi kun kaikki oli nyt niin hyvin?"

miksi,miksi,miksei,miksei?

Ja tähän perään vielä muutama miksi:

- emme näkisi ajoissa?
- emme antaisi sitä aikaa?
- emme kuuntelisi?
- emme tukisi hoitoonpääsyä?
- emme antaisi silloinkin kun kaikki on nyt niin hyvin?